Käytäntösuosituksilla ei ole toistaiseksi ollut selvää asemaa suomalaisessa sosiaalityössä, vaikka toiveita niitä kohtaan on esitetty.  Sellainen toive esitettiin myös suunnitellessamme tutkimusta lapsen tilanteen arvioinnista lastensuojelun ja lapsi- ja perhepalveluiden rajapinnoilla.  Päätimme tarttua toiveeseen ja työstämme sitä keväällä 2021 alkaneessa Lastensuojelu lapsen etuna?  tutkimuksessa (ETU-tutkimus).   

Lähtökohtamme on, että käytäntösuositus edellyttää yhtä hanketta laajempaa panostamista. Toivottavasti tässä hankkeessa tehtävä pohdinta vie askeleen kohti seuraavaa vaihetta ja tukee osaltaan keskustelua käytännönsuosituksista. 

Lastensuojelu käytäntösuosituskonseptin ympäristönä eroaa muista sosiaalipalveluista. Yksi ero on siinä, että juuri lapsi- ja perhepalveluiden kentällä on jo jonkin aikaa ollut pyrkimys vahvistaa näyttöön perustuvien menetelmien käyttöä. Näyttöön perustuvia menetelmiä voi pitää yhdenlaisena tapana antaa ”suosituksia” käytäntöön.  Yksi esimerkki on Kasvun tuki -tietolähde, joka kokoaa näyttöön perustuvia menetelmiä ammattilaisten tueksi ja johon kytkeytyy implementointitoimintaa.  Toinen esimerkki voisi olla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille suunnattu hoitosuositus lasten kaltoinkohtelun tunnistamisen tehokkaista menetelmistä.  
 
Suositukset eivät ole siis uusi asia Suomessakaan. Tutkimuksemme kohteena oleva arviointikäytäntö eroaa edellä mainittujen suositusten alueesta: arviointi on lakisääteistä viranomaistehtävää, kun taas suositukset lähtevät liikkeelle ilmiöistä kuten kaltoinkohtelusta, synnytyspelosta, vanhemmuustaidoista tai muista vastaavista. Olemassa olevat suositukset pohjautuvat siihen, minkä tiedetään toimivan ko. ilmiön tunnistamisessa, muuttamisessa, lieventämisessä tai poistamisessa. Niiden ohjeistusta voi käyttää erilaisissa toimintaympäristöissä. 

Kun taas puhutaan lasten palvelu- tai lastensuojelutarpeen arvioinnista, ollaan lakisääteisten tehtävien parissa. Vaikka arviointi itsessään voi toimia muutostyön välineenä kuten tutkimuksissa on todettu, on arvioinnin keskeinen tehtävä ohjata lasta ja perhettä varsinaisten palveluiden ja tukitoimien piiriin. Ne voivat olla lastensuojelu- ja sosiaalihuoltolain mukaisia palveluita – tai muita palveluita tai ei palveluita lainkaan. Lainsäädäntö ohjaa sitä, miten arviointi tulee tehdä ja mikä eri toimijoiden asema, oikeudet ja velvollisuudet ovat arvioinnissa. Näiden lisäksi arvioitsijoilta edellytetään harkintaa. Harkinta saa oikeutuksensa ammatillisesta pätevyydestä, jota vaaditaan arviointitehtäviä suorittavilta. Ammatillinen pätevyys taas edellyttää koulutusta. 

Mihin erillistä käytäntösuositusta sitten tarvitaan, kun lainsäädäntö, koulutus ja ammatillinen osaaminen ohjaavat arviointeja jo nyt? Ehkä käytäntösuosituksien odotetaan yhdenmukaistavan käytäntöjä entistä enemmän. Odotus heijastaa tälle ajalle ominaista pyrkimystä korostaa prosessien yhteismitallisuutta hyvän palvelun tunnusmerkkinä. Tavoitteena se ei ole kuitenkaan ongelmaton lastensuojelutarpeen arvioinnin kaltaisissa kompleksisissa tehtävissä. Yhtenä ongelmallisena seurauksena voi olla arvioinnin kohteina olevien yhteismitallistaminen.  

On kiinnostavaa päästä miettimään sitä, millä ehdoilla käytäntösuositukset voisivat tunnistaa lapsen edun tapauskohtaisuuden samoin kuin lasten ja vanhempien yksilölliset oikeudet, toiveet ja odotukset sekä koko sen lähisuhteiden ja sosiaalisten olosuhteiden moninaisuuden, jotka ovat läsnä jokaisessa arkisessa palvelu- tai lastensuojelutarpeen arvioinnissa. Jotta käytäntösuositus olisi mielekäs, sen tarvitsisi tuoda jotakin uutta tai lisää sille, miten lainsäädäntö, koulutus ja ammatillinen osaaminen jo nyt ohjaavat käytäntöä.  

Lastensuojelu lapsen etuna? –tutkimushanke, 2021-2022, kerää arviointityötä tekevien ammattilaisten ja asiakaskehittäjä- ja kokemusasiantuntijaryhmien näkemyksiä arvioinnista eri puolilla Suomea ja erittelee myös strukturoidun arviointimenetelmän käyttöä. Suunnitteluvaiheessa sosiaalialan osaamiskeskusten toiveena oli käynnistää käytäntösuositusten pohtiminen  tavanomaisen tutkimustyön rinnalla. Kun sitten suureksi iloksemme saimme sosiaali- ja terveysministeriöltä rahoituksen osana valtion sosiaalityön tutkimukseen suuntaamasta määrärahasta (ns. VTR-tutkimus), olemme sitoutuneet lunastamaan annetun lupauksen. 

Ajatuksemme on, että kirjoitamme käytäntösuositukseen liittyvistä pohdinnoista tällä palstalla pitkin matkaa. Tutkimusryhmän pohdinnat hyötyisivät ilman muuta lukijoiden ajatuksista ja näkemyksistä, joita toivottavasti pääsemme kuulemaan.  

Tarja Pösö 
Professori 
Tampereen yliopisto 

Blogisarjan kirjoittajiin ja tutkimusryhmän jäseniin voi tutustua tarkemmin Tutkijaryhmän esittely ja yhteystiedot -sivulla (linkki).