Lapsen tilanteen arviointi lastensuojelussa ja sen rajapinnoilla on aina normatiivista, koska arvioinnissa tulee ottaa huomioon lapsen etu. Normatiivisuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä tiedon arvottamista ja sitä kautta (lapsi)puolueellisuutta. Lapsen edun korostaminen ei kuitenkaan sulje pois tarkan tiedon keruun ja punninnan sekä lapsen, vanhempien ja muiden osallisuuden tärkeyttä. Enemmänkin se muistuttaa, että arviointi on yhdistelmä faktuaalista (tietoon kiinnittyvää), faktualisoitua (ohjeistuksia, tapoja) ja normatiivista toimintaa. Vaikka tavanomaista on asettaa kysymys siitä, toteuttavatko arviointi ja sitä seuraavat toimet lapsen etua, on vähintäänkin yhtä tärkeää pitää esillä kysymystä siitä, mitä lapsen etu on.

Monimerkityksellinen käsite

Lapsen etu haastaa arviointia, koska se on sisällöltään moninainen ja se saa vaihtelevia merkityksiä käsitteenä ja periaatteena eri konteksteissa. Yhteiskunta- ja lapsipoliittisessa käytössä lastensuojelun toimintaa tai vaikkapa sen vaikutuksia kuvataan yleisellä tasolla lapsen edun mukaisiksi tai sen vastaisiksi. Lainsäädännössä puolestaan tärkeitä lapsen edun määrityskohtia on lapsen oikeuksien sopimuksessa sekä sosiaalihuolto- ja lastensuojelulaissa. Näiden lisäksi lapsen etua määritellään muissa yhteyksissä kuten lastensuojelun ammatillisissa opeissa ja ammattikirjallisuudessa, joiden keskiössä on lapsen hyvinvointi ja kehitys, tosin ilman lapsen edun käsitettä. Lauri Tarvaisen teos ”Lapsen sosiaalinen huolto” vuodelta 1954 on yksi muistutus ”lapsen edun” pitkästä historiasta Suomessa. ”Lapsen kehitystarpeiden palveleminen” on Tarvaisen mukaan lastensuojelun tehtävä ja se edellyttää kehitystarpeiden yksilöllisyyden ja ainutkertaisuuden tunnistamista ja niiden punnintaa suhteessa yhteisön ja yhteiskunnan odotuksiin. 

Elämme aikaa, jossa lainsäädännöllä on keskeinen merkitys lapsen edun käsitteen määrittäjänä. Se ei kuitenkaan tee lapsen edusta yksiselitteistä. Sosiaalihuolto- ja lastensuojelulaki ohjaavat arvioimaan lapsen etua esimerkiksi lapsen tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin näkökulmasta, mikä vaatii pohdintaa myös kehityksen ja hyvinvoinnin riittävyydestä ja riittävyyden tunnistamisesta. Pohdinnassa sovitetaan yhteen niin tietoa lapsen kehityksestä ja hyvinvoinnista ja niiden riskeistä yleisesti, kyseessä olevan lapsen ja perheen tilanteesta, sekä tunnustelua siitä, mikä on riittävän hyväksyttävää ja hyvää lapsuutta ja perhe-elämää senhetkisten sosiaalisten ja kulttuuristen normien kannalta. 

Lapsen etu enemmän kuin lapsen osallisuus tai lapsilähtöisyys

Tutkimuskirjallisuus antaa yllättävän vähän vastauksia siihen, miten faktuaalista, faktualisoitua ja normatiivista lapsen tilanteen arviointi on. Lapsen etua käsitellään enemmän lastensuojelun päätöksenteossa kuin arvioinnissa, ja enemmän lapsen tilannetta koskevana tiedonmuodostuksena kuin tiedon arvottamisena. Tutkimusta on ohjannut vahvasti kyllä tai ei -kysymyksenasettelu: onko lapsen etu otettu huomioon? (Ja varsin usein vastaus on kielteinen.)

Yhdessä tutkimuksen päävirrassa lapsen tilanteen arviointia käsitellään lapsen osallisuuden ja sitä mahdollistavien tai estävien käytäntöjen näkökulmasta (ks. esim. tutkimuskatsaukset Bijleveld yms. 2015; Toros 2020). Tutkimus antaa kuitenkin vain osittaisia vastauksia siihen, mitä lapsen etu on, sillä vaikka ”lapsen etua” ei ole olemassa ilman lapsen mielipidettä ja näkemyksiä, se ei kuitenkaan palaudu pelkästään niihin. Lapsen etu on asiantuntijan arvio asiasta. Sandberg (2018) kiteyttää asian seuraavasti: ilman lapsen näkemyksiä ja mielipiteitä tuo arvio on paternalistinen; jos taas ammattilainen vetäytyy omasta arvioinnistaan ja nojautuu vain lapsen näkemykseen, on se ammatillista laiskuutta ja mukavuudenhalua.  

Normipohjan tunnistamisesta

Kysyimme webinaarissa osallistujilta heidän näkemyksiään siitä, onko hyvää tai hyväksyttävää lapsuutta koskeva normipohja, jonka suhteen lapsen etua tarkastellaan, yksiselitteinen. Pyysimme osallistujia myös kertomaan, miten ja millaisissa asioissa yksiselitteisyys näkyy tai on näkymättä.
Osallistujien näkemys lapsen etua koskevan normiston yksiselitteisyydestä oli yhteneväinen – yhteistä, jaettua normistoa ei ole. Normiston nähtiin vaihtelevan niin ammattikunnan sisällä kuin eri ammattiryhmienkin välillä ja laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Se, mitä lapsen etu tarkoittaa lastensuojelussa ja sen rajapinnoilla tehtävässä arvioinnissa, riippuu esiintuotujen näkemysten mukaan siitä, missä yhteydessä arviointia tehdään, millainen on arviointia tekevän ammattilaisen kokemus ja kyky reflektoida omaa näkemystään normaalista ja ei-normaalista on. Asiakkaan yksilöllinen tilanne ja tapa osallistua arviointityöhön vaikuttavat myös. Tarkempaa ja jaetumpaa normipohjaa kaivattiin ja niiden löytämiseksi toivottiin keskustelua ja vuoropuhelua ammattilaisten, tutkijoiden, lasten ja vanhempien kesken.

Toisaalta tuotiin esiin myös se, että normistoa ei tarvita. Nähtiin, että esimerkiksi palvelutarpeen arvioinnissa toimitaan ilman kannanottoa lapsen etuun eikä kysymys normistosta ole siksi ajankohtainen. Peräänkuulutettiin myös tutkimusperustaisuuden ja ohjeistettujen arviointikäytäntöjen vahvistamista niin, että yksittäisen työntekijän ei tarvitsisi nojautua omiin tai työryhmän päätelmiin keskeisistä sosiaalisista ja kulttuurisista normeista – näkemys, joka taas toisessa puheenvuorossa kiistettiin painottaen sitä, että sosiaalityöntekijän yhteiskunnallisen asiantuntemus kutsuu juuri senkaltaiseen tulkinta- ja reflektiotyöhön.

Mitä tekemistä lapsen edulla siis on lastensuojelussa?

Lastensuojelun rajoja liikutellaan koko aikaa erilaisten ohjeistusten, toimintatapojen, palvelujärjestelmän työnjakojen ja muiden vastaavan kaltaisten asioiden pohjalta ja myös lapsuutta ja perhe-elämää koskeva normisto muuttuu. Webinaarissa käyty keskustelu osoittaa, että lapsen etu normatiivisena periaatteena ja hyvän lapsuuden ja perhe-elämän normisto on tarpeellista ottaa aika ajoin keskusteluun samalla, kun puhutaan muusta tutkimusperustaisuuden vahvistamisesta lastensuojelussa.

Kirjoittajat:
Tarja Pösö, professori
Jenni Repo, tutkija 

Seuraavat ETU-tutkimuksen webinaarit ovat: Arviointi osana päätöksentekoa 8.4.22 ja Organisaatiot arvioinnissa 20.5.22 (linkki lisätietoihin)

Lähdekirjallisuutta

Bijleveld, G., Dedding C. & Bunders-Aelen, J. (2015) Children’s and young people’s participation within child welfare and child protection services: a state-of-the-art review. Child and Family Social Work, 20, 129–138.

Sandberg, K. (2018) Children’s Right to Protection under the CRC. Teoksessa E. Falch-Eriksen & E. Backe-Hansen (toim.) Human Rights in Child Protection. Implications for Professional Practice and Policy.. Palgrave Macmillan, Basingstoke, 15–38.

Tarvainen, L. (1954) Lapsen sosiaalinen huolto. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto.

Toros, K. (2020) A systematic review of children’s participation in child protection decision-making: Tokenistic presence or not? Children & Society. https://doi.org/10.1111/chso.12418