Monet osaamisen kehittämistarpeista kytkeytyvät tavalla tai toisella siihen, miten oma ja koko osaamiskeskuksen työ nojaisi nykyistä vahvemmin tutkittuun tietoon. Tutkimustieto voi koskea paitsi niitä palveluita, joita kehitetään, myös sitä tapaa, jolla kehitetään – kuten kehittämistä ohjaavia strategioita ja kehittämisessä ja arvioinnissa sovellettavia menetelmiä. Sosiaalialalle sopivista kehittämis- ja arviointimenetelmistä on laadittu kansainvälisiä suosituksia [1, 2], joista olen kollegani kanssa kirjoittanut myös suomenkielisen esityksen [3]. Näihin voivat hyvin tutustua paitsi sosiaalialan arvioinnista kiinnostuneet tutkijat myös käytännön kehittäjät.
Uuden intervention kehittämistä koskevassa suosituksessaan O’Cathain ja kollegat [2] jäsentävän kehittämistyön kymmeneen vaiheeseen (kuva 1). Suositus on muodostettu prosessissa, jossa kirjoittajat ovat ensin kartoittaneet kehittämistyötä ohjaavia viitekehyksiä ja alkuperäistutkimuksia, poimineet niistä keskeisimpiä elementtejä, ja tämän jälkeen karsineet näistä tärkeimmät laajan asiantuntijajoukon avulla. Osa vaiheista (kuten avainhenkilöiden osallistaminen ja kehittämistiimin perustaminen) onkin sosiaalialan kehittäjille valmiiksi hyvin tuttuja, mutta mukana on myös vaiheita, jotka vaativat uudenlaista osaamista.
Kuva 1. Tutkimusperustaisen kehittämisen vaiheet (O’Cathain ym. 2019)
Maaliskuun työpajoissa keskityimme soccalaisten kanssa kolmeen teemaan, joita olivat ohjelmateorian rakentaminen, alustava aineistonkeruu ja arviointi ja aiemman tutkimuksen läpikäynti.
Ohjelmateorialla tarkoitetaan intervention kuvausta, josta käy ilmi, miten ja missä olosuhteissa interventio saavuttaa sille asetetut tavoitteet [1]. Käytännössä ohjelmateoriassa on tarkoitus kuvata intervention keskeisimmät elementit (mm. millaisia tietoja, taitoja ja työkaluja se tarjoaa työntekijälle ja asiakkaalle) ja tavoitellut tulokset (mm. vaikutus käyttäjien hyvinvointiin). Lisäksi ohjelmateoriassa tulisi kuvata mekanismit, joilla tulokset saavutetaan, ja ympäristö, jossa mekanismien on mahdollista aktivoitua. Suomenkielisenä esimerkkinä ohjelmateoriasta toimii vaikkapa systeemiselle lastensuojelun toimintamallista laadittu kuvaus [4].
Kokemukseni perusteella kuvauksissa on usein kaksi kompastuskiveä. Ensimmäinen on se, että interventioita kuvattaessa ei mietitä – tai ainakaan yksilöidä – vaikutusmekanismeja. Tuloksiin ikään kuin hypätään suoraan esimerkiksi väittämällä, että uuden arviointilomakkeen käyttö parantaa asiakkaiden hyvinvointia. Tällöin jää epäselväksi, miksi näin olisi. Voi toki olla, että tietyllä tapaa täytettynä ja käytettynä uusi lomake johtaa uudenlaiseen tapaan tunnistaa ja käsitellä asiakastyön kannalta olennaisia asioita, ja sitä kautta se lopulta voi vahvistaa asiakkaan hyvinvointia. Tämä on kuitenkin osattava kirjoittaa auki ja perustella.
Toinen kompastuskivi on epärealistinen käsitys intervention käyttöönottoympäristön suotuisuudesta. Ei oteta huomioon, etteivät työntekijät tai organisaatiot aina – tai ainakaan joka paikassa – ole aivan niin valmiita tai halukkaita muuttamaan rutiinejaan, kuin kehittäjät olettavat. Vaikka esimerkkinä käytetty lomake olisi hyväkin, sen käyttöön ei ole välttämättä aikaa tai riittävää perehdytystä.
Ohjelmateorian muotoilu haastaa intervention kehittäjät perustelemaan valintojaan, hiomaan yksityiskohtia, ja miettimään mitkä tekijät voivat estää tai edistää toivottujen tulosten saavuttamisen. Tavoitteena on uskottava ja looginen kuvaus, jonka sisältämiä hypoteeseja voidaan intervention käyttöönottovaiheessa empiirisesti testata.
Käyttöönottoon siirryttäessä kehittäjien on valmistauduttava arvioimaan sekä intervention että käyttöönoton onnistumista. Vaikka kehittämistyössä ei olisi ylimääräistä tutkijaresurssia käytettävissä, myös tässä vaiheessa voidaan soveltaa arviointitutkimuksen periaatteita. Olennaista on miettiä, miten saadaan kerättyä monipuolinen aineisto, jossa interventiota ja sen käyttöä tarkastellaan eri näkökulmista. Kehittämistiimin omasta innostuksesta huolimatta on syytä varautua siihen, että käyttäjillä voi olla myös kielteisiä kokemuksia tai ainakin runsaasti kehittämisehdotuksia. Jos näkemykset ovat hyvin vaihtelevia, on mietittävä miksi tietyillä työntekijöillä ja asiakkailla interventio toimi, ja toisilla ei. Onko kyse käyttöympäristöstä, vai itse interventiosta? Miten ohjelmateoriaa tulisi päivittää, jotta seuraavalla kierroksella tulokset olisivat parempia?
Kolmantena teemana harjoittelimme tutkimuksen lukutaitoa. Vaikka sosiaalialan kehittäjät ovatkin tottuneita lukemaan oman alansa kirjallisuutta, ainakaan sosiaalityön opinnoissa ei havaintojeni mukaan ole erikseen opetettu näytön arviointiin liittyvää tutkimuksen lukutaitoa. Tätä tarvitaan silloin, kun halutaan tietää, onko itseä kiinnostavan intervention vaikuttavuudesta tutkimusnäyttöä ja mikä olisi paras tapa ottaa se käyttöön. Joidenkin sosiaalialalla hyödynnettävien interventioiden osalta aiempi tutkimusnäyttö on koottu ja arvioitu valmiiksi [5, 6], ja työnalla on myös ensimmäinen sosiaalialan käytäntösuositus [7]. Näitä ei kuitenkaan ole läheskään kaikkiin tarpeisiin. Kehittäjien onkin hyvä oppia näytön arvioinnin perusperiaatteet vähintään siksi, että oppivat erottamaan mainospuheet tutkimusnäytöstä.
Tutkimusperustaisesta kehittämisestä voisi rakentaa kokonaisen koulutusohjelman, mutta jo näiden kolmen teeman kautta pääsimme konkretisoimaan sitä, mitä tämä voisi olla käytännössä sosiaalialan kehittäjien päivittäisessä työssä. Tulevaisuudessa olisi tärkeää, että jo sosiaalityön perusopintoihin, mutta myös täydennyskoulutustarjontaan sisällytettäisiin edellä läpikäytyjä sisältöjä. Suuri innostus vaikuttavuuden edistämisen ja arvioinnin äärellä ei vielä johda toivottuun lopputulokseen, ellei ensin ole kehitetty alustavasti käyttökelpoisiksi todettuja interventioita, joiden vaikuttavuutta on mielekästä ryhtyä tutkimaan järeämmillä tutkimusasetelmilla.
Lähteet
[1] Skivington K, Matthews L, Simpson S A, Craig P, Baird J, Blazeby J M et al. (2021) A new framework for developing and evaluating complex interventions: update of Medical Research Council guidance BMJ 2021; 374 :n2061 doi:10.1136/bmj.n2061
[2] O’Cathain, A, Croot, L, Duncan, E, Rousseau, N, Sworn, K, Turner, K M, Yardley, L, & Hoddinott, P (2019) Guidance on how to develop complex interventions to improve health and healthcare. BMJ open, 9(8), e029954. https://doi.org/10.1136/bmjopen-2019-029954
[3] Aaltio, E & Isokuortti, N (2024) Uusien interventioiden tutkimusperustainen kehittäminen ja arviointi lapsi- ja perhesosiaalityössä Teoksessa J Kiili, A-M Jaakola, M Anis, T Lamponen & E Stenvall (toim.) Lapsiperheiden ja lastensuojelun sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus.
[4] Aaltio, E & Isokuortti, N (2019) Systeemisen lastensuojelun toimintamallin ydinelementit. Kuvaus asiakastason ydinelementeistä, tavoitteista ja toimintamekanismeista. THL-työpaperi 33/2019. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
[5] https://itla.fi/toiminta/kasvun-tuki/menetelmapankki/
[6] Perheessä tapahtuvan lapsen kaltoinkohtelun riskiolojen tunnistaminen. Hotus-hoitosuositus® (2022) https://hotus.fi/hoitosuositus/perheessa-tapahtuvan-lapsen-kaltoinkohtelun-riskiolojen-tunnistaminen/
[7] https://paijatha.fi/tietoa-meista/tutkimus-kehittaminen-ja-innovaatiot/hankkeet/sosiaalihuollon-suositukset-osahanke/
